maanantai 23. tammikuuta 2017

Kun hevoseni kasvatti siivet!

En olekaan tainnut kirjoittaa sen enempää meidän alkaneista hyppytreeneistä. Olen hypännyt Deellä itsekseni kolme kertaa, ja nyt on takana kahden viikon aikana kahdet Marikan treenit. Säätöjä edelleen haetaan ja aina emme ole hevosen kanssa ihan samalla aaltopituudella etenemisen kanssa, mutta viime torstaina 19. tammikuuta tuntui, kuin Dee olisi saanut siivet! Se hyppäsi paremmin, kuin useaan vuoteen!

Fiilis on edelleen ihan uskomaton ja minulla tulee ihan kylmät väreet, kun katson sen hyppyä nyt ja miltä se alkaa vihdoin pikkuhiljaa näyttämään! Uskallanko sanoa jo ääneen, että kaikki uhrautuminen ja ponnistelu tämän hevosen eteen alkaisi vihdoin kantamaan hedelmää? Ainakin tämän hetkinen meno lupaa todella hyvää - katso vaikka itse alla olevalta videolta!

(Ja sori nyt heti alkujaan tuo ysärimusiikki videon taustalla, mutta aika moni varmaan tietääkin, että Youtuben musiikkivalikoima ei aina päätä huimaa ja tällaset kappaleet ovat aika timantteja kaiken muun sen "musiikin" joukossa... :D)



Omaan tekemiseenikin olen suhteellisen tyytyväinen. Vielä pitäisi kättä saada rennommaksi, omaa kroppaa rauhallisemmaksi jne, mutta moni asia on kokoajan paremmin. Ehkä kaikista paras on tällä hetkellä se oma asenne. Olen saanut itsevarmuuden pikkuhiljaa kaikkeen takaisin - kiitos valmentajani. Ja itsevarmuus alkaa näkymään siinä, mitä ratkaisuja teen esteiden välillä ja lähestymisissä. Yhden kerran sekosin lähestymisessä ja kadotin ponnistuspaikan ja pysäytin vaistomaisesti hevosen - se näkyykin tuolla videolla. Siihen sain kommenttia, että minun pitää vaan rohkeasti ratkaista nämäkin tilanteet, kun näen, ettei paikka löydy tai ole ihan "optimaalinen" omasta mielestäni. Kuitenkin on aika laaja käsite, että mikä se oikea hyvä ponnistuspaikka on - se riippuu hevosestakin paljon ja siitä mitä halutaan, minkälaista tehtävää on tulossa, minkä tyyppinen este ja minkälainen tilanne on juuri ennen estettä. Minun pitää olla nopeampi, mutta pehmeämpi, vaikuttamaan hevoseen - tehdä päätös ja viedä se loppuun asti.

Toisaalta, voinko olla tässäkään asiassa nyt liian ankara itselleni - onhan hyppykertoja etenkin Deen kanssa viimeisen vuoden aikana kertynyt todella vähän. Kuitenkin muuten tuota yhtä hutia lukuunottamatta tekemiseni oli jo aika hyvää ja varmaa verrattuna viime vuosiin, ja voin olla siihen tyytyväinen. Tästä on hyvä lähteä kehittämään itseäni ja sitä kautta hevosta, ja sen hyppyä! Tavoitteena on löytää rento eteneminen ja tekeminen, ja jos nämä on nyt lähtökohdat tälle vuodelle, niin olen todella todella optimistinen kaiken suhteen! :)

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Lisää vaikeita päätöksiä


Vaikka näitä asioita on pyöritelty päässä jo muutama vuosi - jotenkin nyt Veetin kuoleman jälkeen tuntuu luontevalta miettiä lisää ja alkaa tekemään oikeasti päätöksiä tulevasta, sekä työstämään muutosta. Ja tällä hetkellä tuntuu viimein olevan sellainen olo, että voin niistä kirjoitella tännekin.

Kun Torsti syntyi - oli jo silloin ajatus, että se tulee olemaan minun Deelle jatkaja. Dee on ensimmäinen oma hevoseni, jonka kanssa on kehitytty yhdessä ja toisaalta olen oppinut todella kantapään kautta eläimestä hevonen, hevosen kouluttamisesta pienestä varsasta ratsuksi kohti kilpakenttiä, mutta myös ratsastuksesta ja kehittynyt siinä ratsastajana. On ollut jo jonkin aikaa selvää, että taloutemme ei tule kestämään kahta aikuisen hevosen kuluja, ellei jotain ihmeellistä tapahdu tulopolitiikan puolella. Torsti on tänä vuonna 2 -vuotias, ensi vuonna se laitetaan jo satulaan.

Aina olen toivonut, että Dee voisi olla hevonen, jonka pitäisin sen elämän loppuun asti - on se niin tärkeä hevonen minulle. Mutta aika selvää se on ollut myös tässä ajan kuluessa, että se on vain täysin mahdotonta. Meillä ei ole isoa varallisuutta, ja me nipistämme tällä hetkellä jokaisesta arjen asiasta vähän väliä sen minkä pystymme ja tulevaisuudessa taloustilanteemme kiristyy. Nyt on aika tehdä isoja päätöksiä, kun niihin on väistämättä nyt heti alkuvuodesta jouduttu jo muutenkin, on jotenkin helpompaa jatkaa muutosten edistämistä ajatusten lisäksi käytännössä.

Tänä vuonna Deelle tulemme etsimään uuden hyvän, sille sopivan kodin. Ennen sitä haluan kuitenkin varmistaa hyppytreenejä ja ehkä muutamia kisastartteja tekemällä, että sen selkä on nyt taatusti saatu siihen tilaan, että pystymme toteamaan sen kestävän normaalia harrastamista ja treenaamista lajissa kuin lajissa. En usko, että tämän hevosen myyminen on kovinkaan helppoa, koska se on niin erikoinen tapaus, joka omaa hiukan hankalan sekä epäonnisen historian, mutta toisaalta tiedän oikean ihmisen eteen osuessa, että siitä olisi varmasti hirveästi iloa jollekin - se on ihana hevonen ratsastaa ja hoitaa, ja nyt iän karttuessa tasaantunut myös huomattavasti nuoruusvuosistaan.

Nyt kun tämä on heitetty ilmoille julkisesti, ei vain ystäville ja lähimmille kerrottuna, voin lähteä työstämään asiaa ja ajatusta lisää eteenpäin. Minulla ei ole kiire uuden kodin löytymisen suhteen, mutta tulevan vuoden aikana toivon, että saamme tilanteen ratkottua ja kauniille Deelle uusi mukava ihminen, joka rakastaisi sitä yhtä paljon, kuin minä olen sitä rakastanut.

Vaikeita päätöksiä, joita en koskaan toivonut joutuvan lopullisesti kohtaamaan ja salaa olen toivonut, että asiat jotenkin järjestyisivät - mutta elämä vie ja aika kulkee eteenpäin. Ensi kuussa täytän 29 -vuotta itse. En ole enää se sama nuori nainen, kuin kymmenen vuotta sitten. Minulle on noussut uusia haaveita elämässä oman ratsastusurani kehittämisen ohelle. Minulla on ratsastuksellisesti asiat tällä hetkellä todella kivasti ja vaikka ihan omaa hevosta ratsastettavana ei vähään aikaa olisikaan, on minulle avautunut jo viime vuonna hieno mahdollisuus ratsastaa toisen henkilön tallissa hienoja hevosia, panostaa ja treenata siellä. Torsti kasvaa kasvamistaan ja kahden vuoden päästä sen kanssa toivottavasti pääsemme jo suunnittelemaan sen kilpauran aloittamista.

Tällaisia ajatuksia, jotka on nyt virallisesti heitetty ilmoille. Katsotaan kuitenkin mitä aika lopulta tuo tullessaan. Uskon, että kaikella on aina tarkoituksensa.

lauantai 21. tammikuuta 2017

Kyynelten vuoro


Viimeisen blogitekstin jälkeen ei ole ollut intoa kirjoittaa tai istua koneella. Meidän ihanista ihanin rakas koiramme rottweiler Veeti, joka olisi tänä vuonna täyttänyt jo arvostettavat 10 -vuotta, meni yllättäen huonompaan kuntoon. Sen selkä oli kipeä, ja suu rupesi haisemaan. Yleisilme oli väsynyt. Selän kävimme kuvaamassa ja se kertoi karua totuutta siitä, että nivelrikkoa ja muuta sanomista oli vanhalla koiralla jo aika paljon. Leikkaus ei tullut kyseeseen, koska en halua vanhaa koiraa enää tässä vaiheessa lähteä leikauttamaan - siinä ei olisi järkeä. Olen tiedostanut jo jonkin aikaa, että meidän yhteinen aika alkaa käymään vähiin </3

Suun kohdalla eläinlääkäri kehotti varamaan myöhemmin kevättalvelle hammaslääkäriajan, jotta päästään hoitamaan hampaat, josta mahdollisesti suun haju on peräisin. Sitä ennen lähdettiin kipulääkkeillä ja lisäravinteilla hoitamaan koiraa kivuttomammaksi.

Lääkkeet tehosivat kyllä ja selkä tuli paremmaksi. Koira liikkui jo ihan kivasti, ja välillä innostui riehumaan ja ilakoimaan tuttuun tapaansa, josta sitä piti vähän toppuutella, ettei vanhus kipeytä itseään uudestaan. Mutta kuitenkin silmistä näkyi aika-ajoin surullinen katse, jota sillä ei ole ollut ennen. Eikä se kadonnut päivien edetessä. Öisin en saanut nukuttua, kun Veeti ei saanut ja se vain nieleskeli ja tuntui tuskaiselta ajoittain. Välillä oli parempiakin öitä ja päiviä. Olimme sopineet selän takia kontrollin helmikuun alkupuolelle, ja jos kaikki ok, niin voidaan varata aika hammaslääkäriin. Kuitenkin alkoi tuntumaan entistä selkeämmin, että suu vaivasi koiraa ja soitimme eläinlääkäriin kysyäksemme asiasta vielä, kuinka toimitaan. Saimme uuden lääkäriajan jo perjantaille 20. tammikuuta.

Perjantai-aamu oli erityisen kaunis, auringon nousu oli henkeän salpaavan hieno, kun juoksutin Marikalla hänen hevostaan heti aamutuimaan ennen tallihommia. T lähti aamusta viemään Veetiä hammaslääkäriin ennen työpäiväänsä - odotti, että koira saadaan nukutettua ja lähti sitten matkaan, kun syvässä unessa olevaa Veetiä oltiin viemässä hammasspesialistin tarkastettavaksi. Minun oli määrä omien töideni jälkeen kiirehtiä eläinlääkäriin paikalle ennen puolta päivää ennen, kun koira tulee heräämöön ja hakea koira kotiin. Veeti ei kuitenkaan enää palannut kotiin..

Olin juuri saanut hevosen takaisin talliin liikutuksesta, kun sain T:ltä maailman surullisimman puhelun. Veetille olisi parasta jos se lopetetaan - kysyttiin annanko siihen luvan. Eläinlääkäri oli soittanut pian perään T:n lähdettyä ja kertonut kurkusta löytyneesä isosta kasvaimesta, joka on pahanlaatuinen ja jota ei voida poistaa. Koiralle parasta olisi tässä vaiheessa päästää kivuista.

Hetkellisesti maailma tuntui sumenevan ja raskain mielin sanoin, että antavat Veetin päästä ikiuneen.

Tätä päivää olen jo jonkin aikaa pelännyt niin paljon. Veeti on koira, joka on merkinnyt kaikista eläimistäni ikinä minulle kaikista eniten - se oli paras ystäväni, ensimmäinen oma ja maailman uskollisin koira, josta olin unelmoinut pikkutytöstä asti. En olisi ikinä hienompaa koiraa osannut toivoa, mitä Veeti oli <3 Suru ja ikävä on suunnaton ja kyynelten valuminen ei ota loppuakseen... Olisi niin ihanaa saada vielä kerran halata sitä. Olisi ollut mukava sanoa sille vielä kerran hei. En enää ehtinyt. Veeti nukkui rauhallisesti pois 20.01.2017 kauniina aurinkoisena talviaamuna.

Kiitos Veeti kaikesta. Nuku rauhassa, toivottavasti sinun on nyt hyvä olla. Mami rakastaa sinua aina eikä unohda koskaan