torstai 14. lokakuuta 2010

Flunssat takanapäin ja Miroilua pitkästä aikaa


Pitihän se arvata, että kun minä pääsen vihdoin satulaan niin upeat syyskelit loppuvat kuin seinään... Vaikka eikai säät haittaa, se on vain pukeutumisesta kiinni.

Pienellä jännityksellä odotin mitä maastoilusta tuleman pitää, sillä Miro on ollut edellisen viikon kokonaan maneesityöskentelyssä ja tämänkin viikon suhteellisen kevyesti on otettu yhden tippuneen kengät vuoksi. Murmeli kun meinaa olla vähä sähäkkä kaveri maastossa rankempien treenipäivien jälkeenkin. Tänään päästiin sitten tyyppaamaan uudet tuliterät popotkin suoraan kengittäjän jäljiltä (:
Toinen uus juttu meille maastoon oli gramaanien kokeilu, sillä Miro oli kuulemma sileällä toiminut todella hyvin ja etenkin vaikeahkompi oikea laukka on lähtenyt paremmin rullaamaan näin. Josko pieni annos lisää nahkanyörejä toisi meidänkin maastoiluun vähän pyöreämpää ja kontroloidumpaa hevosta, sitä lähdettiin kokeilemaan.

Alku oli tyypillistä Miromaista sätkyilyä. Kaikki oli tallinpihalta lähtien maneesin nurkalle ihan järkyttävän pelottavaa... Eipä alkuun uskaltanu ihan pitkiä ohjia antaakaan...
Dumin maastot ovat kyllä niin ihanteelliset tällaiselle sätkyilijälle ja miksei muutenkin! Lääniä on mennä, eikä tarvitse liikenteen seassa pelata, eli ihan luksusta.
Olin suunnitellut kävelyä koko alueen ympäri, jotta saadaan turhat hörhöilyt pois ja vähän rentoutumaan, jonka jälkeen meinasin kokeilla ravia ja laukkaa ensin kentällä kuullostellen löytyykö kontrollia. Päästiin Vantaanjoen reunaa pitkin mentyä hyvän matkaa, kunnes saatiin totaallinen pelon kohde vastaan - sellainen salaojaputki oli jätetty reitin varrelle pientareelle ja kaikkihan me tiedämme kuinka salakavalia tuollaiset putket saattavat olla, vähintään syövät pieniä hevosia! Tai Miron mielestä ainakin. Siinä aikamme nahisteltiin mennäänkö vai eikö mennä, ja yhden "U-käännös ja täysii pakoon" -liikkeen suoritimme myös, kunnes Miro keräsi rohkeutensa rippeet ja hiippaili putken ohi, kuitenkin varalta pellon kautta turvallisen välimatkan päästä... Matka saatiin jatkettua pelottavuuksista huolimatta ja Miro alkoi tuntua niin rennolta, että muutin suunnitelmiani lähteä kentälle, vaan nostin ravin ja jatkettiin maastokierroksia. Ja wau, kun hevonen tuntui hyvältä! Se oli reipaan oloinen ja kulki itse energisesti eteenpäin hyvässä tasapainossa. Itse muutakuin keventelin ja annoin mennä. Metikkö osuudella päästiin ylittämään pari kaatunutta puunrunkoakin ja Miro suorastaan innostui niistä. Ekat maastoesteetkin on nyt sit virallisesti ylitetty!

Laukassa hevonen tuntui edelleen todella hyvältä. Ei varmaan koskaan ole tuntunut tällaiselta kun yksin ollaan maastoiltu, eteenpäinpyrkimys oli samaa luokkaa kuin mitä se on kaverin seurassakin maastoillessa. Laukka pyöri ja mentiin pitkiä pätkiä aika reippaastikin. Kertaakaan ei tullut pukkikohtauksia ja ainoastaan yhden kerran ryöstöyritys :D josta siitäkin sain ponin sekunnissa takaisin kontrolliin. Eiköhän tää jo kohta opi, että kun kiltisti mennään eteenpäin ilman sinkoiluja niin maastoilu voi olla viel hauskempaa kuin mitä se on ollu. Ja rentous kun löytyy, niin saa enemmän koko lenkistä irtikin.

Kunnon loppukäyntien jälkeen sain todeta, että kokonaisuudessaan aikaa meni n. 1½h. eli ihan hyvin. Hevonenkaan ei kunnolla hikoillut, vaikka hiukan loppua kohden taisi väsähtääkin. Tallin pihaan päästyä samaa "pöllö-energiaa" löytyi edelleen, mutta havaittavissa oli suunnattoman paljon rennompi ratsu kuin lähtiessä.
Hyvä alku mun sairaslomien jäljiltä, Milja tehny hyvää duunia sillä välin, täytyy sanoa. Huomenna uusiksi!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

COPYRIGHT

Heidin Nelivedot