tiistai 4. lokakuuta 2011

Satulasotaa

Ypäjän jälkeen olemme jatkaneet oikean satulan löytämistä, joka on osoittautunut haastavaksi. Silmämääräisesti jokin satula sopii todella hyvin, mutta hevonen ei kulje sitten mihinkään tai jos kulkee, on tosi vastahankoinen tekemään yhteistyötä ratsastajan kanssa. Dee on niin herkkä hevonen ja kertoo pienemmästi karvan vinoudesta, mikäli se sitä häiritsee... ja välillä kertoo sen todella rankalla kädellä, nimimerkillä "pari kertaa taas viimeaikoina saanut tutustua maankamaraan lähemmin".

Kaikista maailman satulakokeiluista Dee on kulkenut yhden satulan kanssa paremmin kuin ikinä. Liekö sitten sattumaa, että juuri näinä parina kertana hevonen on ollut niin hyvä juuri tällä satulalla, ja sitten muiden satuloiden kanssa on mennyt sitten vaihtelevasti huonommin tai jopa ei ollenkaan. Joka tapauksessa viime tekstissäni kerroin parista satulasta, joista tämä Bruno merkkinen ranskalainen satula on ollut ainoa satula minkä kanssa ori on kulkenut mielellään, nostanut laukat kumpaankin suuntaan ilman pukitteluja tai muuta vastustelua. Vaikka kyseinen satula ei ehkä ihan 100% istuva muuten olekaan ja mietityttää jääkö se kuinka nopeasti liian kapeaksi edestä sille.
Näiden kahden satulan jälkeen on ollut vielä neljä muutakin penkkiä kokeilussa, ja yhtä Antareksen ihanan pehmeää penkkiä kokeilin kaksi kertaa, ekalla kerralla hypättiin pieniä ristikoita ja toisella kerralla Saarisen Omppu tuli pitämään meille pientä valmennusta. Antares istahti Deen selkään todella hyvin, se oli myös huomattavasti leveämpi, kuin Bruno ja sinne mahtui mukavasti lampaankarva romaani väliin eli toisin sanoen pientä kasvuvaraakin olisi tässä satulassa ollut. Satula oli mukavan pehmeä itselleni istua ja sen nahka ei ollut niin liukasta, joten siinä sai aika hyvän pidon persukselle vaikka ei kokopaikkaisilla housuilla ratsastanutkaan, mutta istuin oli kokoa turhan iso joka loi minulle sellaisen tunteen, että tilaa oli heilahtaa niin eteen kuin taaksekin aika lailla, sekä siivet olivat aika isot, joten en löytänyt mukavaa tukea.

Kaikesta istuvuudesta huolimatta Dee kävi todella kuumana hyppykerralla, jolloin satula oli siis ensimmäistä kertaa ratsastuksessa kokeilussa. En osannut sanoa, johtuiko kuumuus ja "vikurointi" mahdollisesti siitä, että pienessä maneesissa oli meidän lisäksi kolme muutakin ratsukkoa, joka toi lisähaastetta itsellenikin, kun joutui huutelemaan etukäteen mistä yritämme tulla ja mihin mahdollisesti voimme sännätä odottamattomasti, jotta muut ratsukot tajuaisivat pysyä pois tieltä... Hevonen hyppäsi tavanomaiseen tapaansa erinomaisesti. Sen kanssa on helppo löytää sopivat ponnistuspaikat, sillä Dee on sen verran fiksu, että osaa itsekin arvioida sopivia kohtia. Se on myös helpompi ja kuuliaisempi ratsastaa aina ennen estettä ja esteen jälkeen. Muutoin en saanu kauhea hyvää fiilistä tästä kerrasta. Välillä singahdeltiin ties minne ja saatiin yksi kouluratsukko vauhkoontumaan ja laukkaamaan maneesin päästä päähän holtittomasti - onneksi ratsastaja pysyi kuitenkin selässä kangista roikkuen... huoh.
Olin todella masentunut treenin jälkeen. Tuntui käsittämättömältä miten huonolta Dee tuntui taas ratsastettavuudeltaa, vaikka itse hypyt sujuivat hienosti ja teki ori muutamaan sunnanvaihdokseen sujuvan laukanvaihdonkin. Muut katsomassa olleet kaverini ihmettelivät kovasti masentunutta mielialaani, sillä heidän mielestään Dee sujui ja selvitti estetehtävät vaivattoman näköisesti. Ja satulan piti olla ainakin oikeatsi sopivan kokonen, eikä kinnata mistään. Tunne oli silti huono ratsastaessa, tuntui, että en saanut riittävää kontaktia hevoseen ja jos jotain taas pyysin enemmän, oli ensimmäinen vastaus taas jullittelu ja niskurointi.
Päätin sinä iltana, että hevonen saa tältä istumalta viikon tai jopa kaksi vapaata, johon kuuluu pelkkiä maasta käsin kävelylenkkejä ja irtojuoksutusta mahdollisuuksien mukaan. Onhan Dee tehnyt kieltämättä tasaiseen tahtiin koko kesän ja alku syksyn hommia, vaikka välillä pidempiäkin lepojaksoja on saanutkin.

Jo neljän päivän kävelyn jälkeen ori alkoi olla niin hiiltynyt jölköttelyyn, että sen käsiteltävyys alkoi olla rasittavaa taistelua. Annoin sen kuitenkin lepäillä kokonaisen viikon loppuun asti, jonka jälkeen tulikin ohjelmaan tämän Ompun ohjaama valmennus, jossa yritettiin katsoa miten hevonen kulkee näin vapaiden jälkeen ja miltä satula hänen mielestään näyttää. Taas satuttiin maanesiin sellaiseen aikaan, että siellä oli paljon muitakin ratsukoita ja ikäväksemme myös näitä vatipäitä, jotka suihkivat laukanvaihtoa meidän takaa ohittaen ja jotka eivät pyynnöistä huolimatta ymmärtäneet ilmeisesti ihan heidän omankin turvallisuuden puolesta, että ei ehkä kannata tulla meidän ohi niin että ratsastajan jalat lähestulkoon hipaisevat toisiaan. (Tässä syy miksi en ole edes viitsinyt mitään vakimaneesi korttia hankkimaan, sillä käytämme maneesia vain silloin kun on pakko, muutoin selviämme vallan mainiosti kentällä ja maastossakin, kun on sulaa.)
Dee tuntui heti alusta asti erittäin vastahankaiselta ja sellaiselta, että se räjähtää miljooniin osiin, jos pyydän siltä jotain. Laukannostot eivät onnistuneet tänään ollenkaan ja hevonen oli muutenkin levoton jo ympärillä olevasta häslingistä, sen ymmärrettäköön. Pikkaisen joutui myös laittamaan ori "ojennukseen" loppu vaiheessa, kun keskittyminen ja minun kuunteleminen oli sitä luokkaa, että en keksi edes sille asialle edes sanoja. Tämän jälkeen hevonen ryhdistäytyi ja kulki ihan ookoosti loppuun ja tuli muutama ihan hyväkin pätkä, mutta silti fiilikset eivät olleet hyvät. Ompun mielestä satula istui todella hyvin, niinkuin itsenikin mielestä. Olin jo tekemässä siis tästä satulasta kauppoja, kunnes onneksemme (näin jälkikäteen ajateltuna) emme päässeet myyjän kanssa yhteisymmärrykseen hinnasta ja päätin olla satsaamatta tämän tason satulaan tässä vaiheessa. Palautin suurimman osan satuloista tämän jälkeen pois, mutta jätin Brunon odottamaan vielä, sillä se oli ainut satula missä ori on kulkenut todella hyvin.

Seuraavana päivänä pääsin pitkän tauon jälkeen irtohypyttämään Deetä ja ai että se tykkäsi siitä! Se oli vain innoissaan alkuun siitä vapaana juoksemisesta ja oli ihan täpinöissään milloin päästetään se kujaan. Poika hyppäsi sujuvasti kaikki tehtävät mitä eteen rakennettiin, mutta korkeuksia en uskaltanut 110cm korkeammaksi asettaa pelkästään jo tauon takia. Pääasia, että hevoselle jää hyvä mieli ja että asia on helppoa ja kivaa, etenkin viime aikojen jälkeen,kun on tehty paljon asioita, jotka tuntuvat olevan sille vielä aika hankalia.

Sunnuntaina Dee sai välikävelypäivän ja vähän palautua kahdesta rankasta päivästä, ja eilen maanantaina otettiin Ompun kanssa jälleen treeni. Satulana toimi tällä kerralla siis Bruno. Juoksutin hevosen vielä ennen selkään nousua varuiksi, jotta näen miten se liikkuu liinassa satula selässä ja näen samalla millä mielellä se muutenkin on. Laukkojen nostot onnistuivat hyvin vasempaan kierrokseen, mutta oikeaan nousi alkuun aina ristilaukkoja, joista poika hermostui ja yritti epätoivoisesti vaihtaa myötälaukaksi. Itse pysyin rauhallisena ja pyysin aina takaisin raviin, josta hevonen sai itse keräillä taas itsensä, kunnes taas pyysin laukannostoa ja tulihan sieltä muutaman yrittämän jälkeen ihan kelpo nostokin, mutta huomaa, että tällä hetkellä vaikeaa on. Tätä tämä on nuorten kanssa, kun ne muuttuu ja kasvaa niin paljon, että ne eivät meinaa pysyä itse fyysisen kehityksen perässä. Toisena aikana ne on parempia kuin koskaan ja yhtäkkiä ennen helpot asiat muuttuivatkin hankalemmiksi.
Kun nousin selkään, hevonen tuntui alkuun hiukan varautuneelta, mutta hetken kävelyn jälkeen rentoutui ja rupesi kuuntelemaan. Nostin ravin ja ravailtiin ympäri maneesia ja Dee suorastaan liisi! Se tuntui niiiin hyvältä ja tätä tunnetta olen jäänyt pitkäksi aikaa kaipaamaan. Hevosta, joka kulkee rennolla kropalla ja mielellä eteenpäin, eikä vastustele jos pyydän jotain vaan yrittää reippaasti parhaansa mukaan. Laukannostotkin alkoivat pienen yrittämisen jälkeen onnistumaan. Heti kun itse nostin itseni istumaan suorassa ja hiukan jopa painoa siirtäen taakse päin, sain käsijarrut pois päältä. Minulle on nimittäin tämän suunnattoman pukittelun ja muun johdosta tullut automaattinen refleksi varautua pukittamiseen ja muuhun pitäen paino ja yläkroppaa edessä. Laukannostoissa jännityn, tunnen kun hartiani jäykistyvät ylöspäin ja kumarrun eteenpäin, jonka jälkeen pohje käy hitaaksi ja ennen kaikkea annan ristiriitaista signaalia hevoselle - eli pohkeella ja äänellä yritän saada hevosta nostamaan laukan ja kulkemaan eteenpäin, mutta istunnalla jarrutan tätä toimenpidettä istumalla hevosen edellä. On uskomattoman vaikea päästä tällaisesta tavasta eroon, kun siihen on jäänyt. Pään sisäinen valtataistelu suorastaan. Kun uskalsin istua taakse satulaan ja pyytää siitä laukkaa, nostot paranivat entisestään. Kaikista parasta oli kuitenkin se, että hevonen ei pukittanut lainkaan! Ei missään tilanteessa vaikka välillä meille tulikin kääntämisen suhteen pieniä informaatiokatkoksia. Sain myös itse onnistumisen tunteita, kun sain itseni istumaan kunnolla istuinluilleni, suoristamaan selkäni ja uskaltamaan nostamaan katseeni eteenpäin. Taas rullasi laukka pyöreänä vaivattomasti. Upeeta!

Satulaa vielä kokeilen maastossa tänään. Kolmas kerta toden sanoo, mutta luulenpa, että meidän penkki on löytynyt kaiken sen epätoivoisen etsiskelyn jälkeen. Ei ole helppoa ei. Ei pidä yhtään vähätellä varusteiden istuvuutta, ei varsinkaan nuorilla hevosilla, joiden pitäisi oppia, että ratsastus on kivaa!

Talveksi löysimme Järvenpäästä tallipaikan meille. Treenailu jatkuu miten jatkuu, mutta ainakin ensi kuussa Dee saa tarhailla aamusta iltaan ja syödä heinää, eli lomailla aika rutkasti, kunnes taas ruvetaan virittelemään. Viimeistään huhtikuussa palaamme Tuomarinkylään, ellei aikaisemmin tallipaikkaa vapaudu. Myös pientä suunnittelua treenailun suhteen on muutenkin, saas nähdä vaan miten saan kaikki asiat hoidettua... siitä en paljasta vielä tässä vaiheessa enempää, vaan katsotaan onko suunnitelmani mahdollinen toteuttaa... ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

COPYRIGHT

Heidin Nelivedot