maanantai 2. marraskuuta 2015

Luonne tulta ja tappuraa - kuinka matalalle voimme vajota?

Asia, jota olen pyöritellyt paljon viime aikoina. Luonne on asia, joka on jokaisella ihmisellä ja myös eläimellä - ainakin niillä nisäkkäillä, joiden kanssa olen ollut tekemisissä :) Luonne ja temperamentti on perinnöllinen ominaisuus, joka kylläkin ajan saatossa voi muovautua jonkin verran suuntaan ja toiseen. Perusluonne ei kuitenkaan katoa mihinkään, se on ja pysyy, ympäristöstä riippumatta.
 Jossain vaiheessa vielä aikaisemmin alle 20 vuotiaana ajattelin, että tulinen, kipakka ja vähän haastavakin luonne on kiehtovaa, ja monesti vielä edelleenkin kuulee, että kipakka luonne on hyvän kilpahevosen merkki. Näin minullekin on sanottu aika monta kertaa - silloin kun on mennyt sormi suuhun tuon vanhemman hevoseni kanssa, eli Deen kanssa. Joka muuten täyttää ensi vuonna jo 8 vuotta! En voi siis enää sen "hölmöilyjä" pistää nuoruuden piikkiin... (kö?) 



 Jotenkin konkreetisemmaksi tämän luonne -asian teki nyt Torstin synnyttyä, ja sen kasvua seurattuna. Vertaan sitä jatkuvasti tottakai Deehen, millainen Torsti on nyt ja millainen Dee oli saman ikäisenä. Valehtelematta kaiken kanssa on voinut vaan todeta kerta toisensa perään, että "tämä, tämä ja myös tämä asia on paljon helpompaa Torstin kanssa, kuin aikanaa Deen kanssa". Vaikka toki varsoja ja hevosia on nähnyt aika paljon muitakin, huomaan vertailevani ihan eritavalla nyt, kun olen uudestaan tilanteessa, jossa on tullut hankittua ihan pieni varsa ja on edessä sen kasvatus ja koulutus aikuista ratsunalkua kohti.

Dee on aina ollut vähän ns. epäluuloinen ihmisen ehdottamille asioille, se on reagoinut kaikkeen uuteen aika vahvasti. Jos se pelästyy jotain asiaa, se on siitä kyllä ihan tosissaan pelästynyt. Sen kanssa on oppinut olemaan kylmän rauhallinen. Huomaan, että edes sydämensyke ei enää välttämättä nouse lainkaan, vaikka pitkin ohjin kävellessä ratsu sinkasee johonkin suuntaan - tuntuu, että refleksit lihaksissa toimivat tällaisissa tilanteissa nopeammin, kuin aivot ja sitä vaan keikkuu rennosti mukana säilyttäen tasapainon, ehkä yrittäen vähän rauhoitella kaveria, joka on niin kovin kiihdyksissään. Hyvä ja tarpeellinen oppi tämäkin, varmasti sille tulee olemaan myöhemminkin käyttöä.

Olen aina pitänyt vähän erikoisen luonteisista hevosista. Herkät hevoset ovat ihan mahtavia, ne kun saat toimimaan yhteistyössä kanssasi - voiko parempaa olla? Mutta nyt ajan mittaan olen alkanut tajuamaan entistä enemmän, miten paljon se luonne lopulta hevosessakin vaikuttaa kaikkeen. Et voi muuttaa hevosta perusluonteeltaan mihinkään, joudut tekemään päätöksiä ja asioita sen luonteen mukaan. Ei auta, vaikka hevosella olisi kaikki ne fyysiset ominaisuudet suorittaa kilpahevosena vaikka missä, jos se on luonteeltaan sellainen, että se ei ole automaattisesti ihan ensimmäisenä tekemässä ihmisen kanssa yhteistyötä - silloin joudutaan menemään vaikeamman ja pidemmän reitin kautta. Joidenkin kanssa onnistuu, toisten kanssa ei. Noh, olen siihen pitkien reittien kulkemiseen jo niin tottunut - juuri, kun luulet onnistuneesi edes jossain, jostain suunnasta sinut tiputetaan maan pinnalle jne. Sellainen kehittää kyllä itselleen kärsivällisyyttä, jos pitää tästäkin asiasta se hyvä puoli löytää.

Ja niin, puhun aika paljon Deestä ja sen herkkyydestä nyt. Verrattain Torstiin, joka on niin simppeli mies - tarvittaessa nopea ja liikkuva, mutta ah, niin simppeli! Ja sitten on Dee... jos luulet, että tänään mennään aamusta vähän ratsastamaan nopeasti heppa avuille, pikkasen puomeja siinä samalla ja sit heppa talliin, hoidot ja muut päälle, ja voit siirtyä muihin puuhiin, niin... älä unta näe. Mutta joskus se voi toimiakin. Riippuu ilmeisen paljon päivästä, kellon- ja vuodenajasta, tähtien asennosta, tuulen suunnasta, paidan väristä ja mitäpä vielä.

Olen palannut pikkuhiljaa hevosen selkään. Viime maanantaina HIHS:n jälkeen en voinut olla kipuamatta kyytiin, ja voi että sitä ilon määrää, kun ravailtiin ja laukkailtiin hiljaisessa maneesissa ympäriinsä. Siirtymisiä, väistöjä ja avoja - Dee liikkui hienosti ja mielellään, oli yllättävän hyvin avuilla. Noh, enpä paljon siltä vaatinutkaan. Huomaan myös, että Deen kanssa vaikuttaa tosi paljon ratsastuksen onnistumiseen se oma mielialakin. Kun jo lähtökohtaisesti lähden ratsastamaan hevosta ajatuksella, että ihanaa mennä selkään ja tänään tehdään kivaa, helppoa, mutta hyödyllistä treeniä ja nimenomaan "katsellaan miten lähtee sujumaan ja mennään sen mukaan", niin tuntuu, että kaikkihan silloin nimenomaan sujuu. Hymyilin, kuin Naantalin aurinko tuon ratsastuksen jälkeen!


Tiistaina uhkarohkeana olin sopinut Antin kanssa hyppykerrasta - joko niin, että Antti hyppää, jos en itse ole vielä pelissä mukana tai sitten kipuan vihdoin itse kyytiin. Noh, kipusin itse kyytiin. Olin innoissani, mutta samalla vähän jännitti jotenkin. Halusin, että voitaisiin jatkaa siitä mihin jäätiin. Tuntui, että heinäkuussa etenkin löysin ihan uuden vaihteen Savonlinnan kisojen jälkeen ratsastaa tuota hevosta esteillä. Muistelin miltä se tuntui ja yritin lähteä hakemaan samaa fiilistä nytkin. Yritin, yritin, yritin, yritin - perhana, kun yritin ihan tosissaan! Taisi mennä yliyrittämisen puolelle ja jälkeenpäin huomaankin, että olen taas huomaamatta asettanut itselleni jotain tavoitetta, miten meidän jo "pitää kulkea näin ja näin" ja "sujua tällaiset ja tällaiset asiat". Ei toimi etenkään tuon hevosen kanssa. Se lukee ratsastajaansa kuin avointa kirjaa ja väkisin vääntämällä ei tule ainakaan hyvää rentoa tekemistä aikaiseksi. Luon huomaamatta paineita itselleni ja sitä kautta herkästi aistivalle ja kaikkeen reagoivalle hevoselleni.
Antti oli kuitenkin tyytyväinen, ja kai sitä itsekin pitäisi olla. Mutta en nyt voi olla - en edes, vaikka kuinka yritän vääntää selitykseksi, että en ole hypännyt yli kahteen kuukauteen, enkä samaiseen aikaan juurikaan ratsastanutkaan. Ei kelpaa selitykseksi sekään, että tuntuu vielä koko selkä ja kroppa jäykältä ja vähän voimattomalta. Ainoa lohdutus tässä taas piilee, että koko talvi edessä treenata ja motivaatio on nyt kyllä niin huipussaan, kuin se vaan voi olla!

Keskiviikkona Dee pääsi ohjasajo-ohjien päähän, torstaina lenkkeiltiin kävellen maasta. Perjantaina tein (salaa) ilmoituksen seuramme lauantain kotikisoihin Dumipottiin - pakko päästä hyppäämään, edes yksi pikku metrin rata. Alunperin olin jo kysellyt valmentajaltamme Antilta, että hän olisi voinut hypätä Deen kanssa Riders Inn:ssä tosiaan muutaman pikkuluokan, mutta hänellä olikin sitten juuri sinä viikonloppuna esteitä, ettei pääsisi Hyvinkäälle tuona viikonloppuna, joten halusin tehdä sitten jotain muita ratkaisuja.

 Perjantaina aamusta sitten klo: 06:00 jo tallilla, hevonen kuntoon, alkukävelyt kunnolla hyisissä oloissa ja suoraan juuri lanatulle pohjalle maneesiin ja eikun puomien levittelyyn ympäri maneesia.
Dee oli super hulivili -tuulella, se ei keskittynyt yhtään. Jyystettiin reilusti tunti, ennen kuin sain yhden suhteutetun 21 metrin puomivälin rauhallisesti, kontrollissa ja edes vähän rennompana kaksi kertaa peräkkäin kuudella askeleella. Siihen sitten lopetettiin. Ja samalla pohtiessani ääneen, että ei hyvin mee ja mitenhän meidän seuraavan päivän hyppysuunnitelmien kanssa käy, sainkin jo noottia, etten saisi lähteä nyt näin aikaisin hyppäämään liikaa. Etenkin, kun hevosen kanssa on yhteiset säädöt aivan hukassa. Tottahan se oli.

Mutta en perunut osallistumista - tein kompromissin ja siirsin meidät luokan ulkopuolisiksi 80cm luokkaan :D Näillä korkeuksilla ei millään päin voi tulla liian isoa hyppyä ja näinollen tärähdystä omalle selälle. Ei ollut muut porukat kovin vakuuttuneita tästä "kompromissistani", mutta olin vakaasti päättänyt, että nyt jos koskaan aletaan treenaamaan. Minkäs jääräpää taas itselleen voi... Me halutaan saada perusasiat kuntoon, mitkä meillä on totaali hukassa nyt, ja sehän ei tapahdun muuten kuin saamalla ratoja ja hyppyjä alle. Sitäpaitsi Back on Trackilta sain juuri oikeaan aikaan selkävyön, joka tukee selkää hyvin!

Lauantaina sitten päästiin radalle. Olin yksin ilman apukäsiä matkassa, mutta en nyt ottanut asiasta kummempaa stressiä. 3 hyppyä verkassa, jossa Dee ei ollut yhtään sen paremmin kuulolla, kuin edeltävänä päivänäkään. Kaiken lisäksi hevonen oli vahva kädelle kuin mikä - pitkästä aikaa on tullut sellainen olo, että haluaisin taas lähteä kokeilemaan jotain muuta kuolainta. Ominaisuuksiltaan se saisi olla paljon vakaampi, eli jotain kiinteärenkaista mietin.
Ennen suoritusta annoin puhelimeni jollekin katsojalle ja pyysin ottamaan videon radastamme - kiitos sinulle vielä, radan katsominen auttaa aina sisäistämään vielä paremmin, mitä siellä tapahtui.
Dee oli kankeana jännityksestä - "Siis mitä täällä meidän kotimaneesissa on taas tapahtunut??? Käääk!" Nämä on just ne lähtökohdat, milloin ratsastaminen ja vaikuttaminen on tuon selässä vaikeaa kuin mikä. Mutta olin aika päättäväisellä ja rauhallisella tuulella. 80cm olikin ihan hyvä idea lähteä tekemään oman 2kk saikun jälkeen, pysyisin itsekin paljon rennompana, kun tulevat tehtävät ovat meille helppoa, kuin heinän teko. Vai oliko? :D

Dee oli super jännittynyt ja v-a-h-v-a. Värikkäät esteet sai sen tosi epäluuloiseksi - neloselle se sitten ottikin stopin, kun se oli koko edeltävän kaarteen kytännyt katsomoa ja puskenut mun sisäpohjetta päin kaarteessa sisälle ja ohops! Sateenkaaren väreinä loistava pikkuokseri oli edessä ja ai kauhea kuinka pelottava. Siihen me sitten pysähdyttiin - ou jee! Mietin mielessäni, että: "Ei voi olla totta! 80cm!! Ja kielto! :D Kuinka alas me voidaan vielä tästä vajota?"
Pienen muistutuksen jälkeen loppurata maaliin - ei kovinkaan siististä, eikä kontrollissa tai yhteisymmärryksessä. Nyt jos koskaan on ihan aloittelija olo. Tuntuu, ettei minulla ollut mitään otetta koko eläimeen.

Alla video radasta



Sen verran kielto otti päähän, että menin jälki-ilmoittamaan meidät vielä 90cm rataan. Rata oli sama ja samaisen sateenkaariokserin alle oli esteiden nostamisien jälkeen työnnetty vähän lisää härpäkettä alle - nimittäin muurilaatikot, joille mm. 3 meitä edeltävää ratsukkoa otti ainakin yhden kerran sen stopin - oli se siis jännä näköjään muidenkin hevosten mielestä... Tästä radasta minulla ei ole videota, mutta rata sujui kaikekseltaan ehkä aavistuksen paremmin, hevonen oli selkeästi jo vähän enemmän avuilla, vaikkakin aika vahvalta se tuntui. Yritin olla lähtemättä siihen vetokisaan, mitä hevonen tarjosi kaikenaikaa ja sen sijaan yritin rauhoittaa omaa istuntaani niin, että sillä sain hevosta vähän enemmän odottamaan. Okserille ratsastin voimakkaasti, kun tunsin Deen taas  jähmettyvän - se auttoi, ja hevonen rohkaistua ja ylitti sen isosti. Lopulta perusrata nollilla ja uusintaankin hetken pohtimisen jälkeen tajusin lähteä vielä, jossa Dee oli jo niin rennon oloinen, että se vaan laukkaili tyytyväisenä esteeltä toiselle - ja noh, edelleen vähän vahvan oloisena, mutta kuitenkin. Vikalla 22m kaarevalla linjalla se oli jopa niin rento, että kolautti uusinnan viimeisen esteeltä puomin alas. Mutta se ei haittaa, tuo on vain kiva juttu, että se lopulta relasi noinkin paljon. Pystyin ratsastamaan haluttuihin paikkoihin, ja mukavasti suunnitellulla radalla, jossa oli kolme erilaista suhteutettua väliä, sain ratsastettua välit suunnitelmillani askeleilla.

En ole tyytyväinen, enkä pettynyt. Tämä on nyt vain tämä polku ja edessä oleva kova työ, mikä pitää raivata läpi. Ja mitä muuta nyt on voinut olettaa, kun kaikkien hankaluuksien päätteeksi itse joutuu pois satulasta muutamaksi kuukaudeksi, ja palatessaan selkään on edelleen vielä lievästi sanottuna "kankea" olo. Suunnitelmissa on koko talven läpi käydä seuraestekisoissa tahkoamassa näitä miniluokkia. Vain siksi, että haluan Deelle itsevarmuutta takaisin ja sillä tavalla, ettei sen tarvitse kuluttaa itseään liikaa eikä tehdä niitä jännittyneitä hyppyjä yhtään isoille esteille. Katsotaan miten tämä tällainen taktiikka lähtee vaikuttamaan ja mitä voidaan suunnitella ensi keväänä, kun uusi kisakausi starttaa. Antti oli hyvin optimistinen, että lähdetään tavoittelemaan ensi kaudelle avoimia 120cm ratoja ja hyvin sujuessaan nousua syksystä 130cm tasolle. Hyvä, että on selkeästi kova tavoite, mutta nyt täytyy tehdä tämä pohjatyö uusiksi ja huolella. Mennä vaikka kokoajan vähän liian helpolla tasolla, kuin liian vaikealla.


Näin herkän hevosen kanssa olen tehnyt ihan liikaa virheitä. Ja nyt haluan ne korjata. En tule enää ikinä tekemään samoja mogia muiden hevosten kanssa, ja siksi en pidä näiden virheiden tekemisiä turhina. Ne ovat olleet arvokkaita virheitä oman kehittymiseni kannalta.
Vaikka välillä ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa tuon hevosen kanssa, niin on se vaan niin ihana eläin - mikään ei voita yhteisiä rapsutteluhetkiä ja vaikka laukkamaastoja! Tai sitä tunnetta, kun sen hetken luotetaan toisiimme ja hevonen ylittää sen pitkä vesihaudan ensi yrittämällä. Sen jälkeen on olo, että meistä on mihin vain ja niinhän se on, meistä on vaikka mihin. Mikään ei tule ilmaiseksi tarjottimella, vaan niiden eteen on oltava valmis tekemään töitä. Senkin jälkeen, kun tuntuu ettemme voisi olla enempää pohjalla. Mutta sieltä on vain suunta kohti ylös päin!

2 kommenttia:

  1. Tämä sun blogi on kyllä ehdottomasti mun lemppari! Opiskelujen ohella ei paljoa ehdi lukemaan blogeja, mutta sinun oma pitää aina käydä tsekkaamassa!:)

    Analysoit aina aivan mahtavasti kaikkia asioita ja on ihana huomata, että samanhenkisiä ihmisiä löytyy. Blogi jollakin tapaa myös todella opettavainen ja itse haaveilen joskus myös omasta varsasta, kunhan elämän tilanne sellaiseen soveltuu :)

    Hyvää treenitalvea sulle ja Deelle, toivottavasti sinun selkä kestää ja molemmat hepat pysyvät terveinä! Pikku pojalle terkut :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiva kuulla! Vaikka tällä kertaa kyllä tuntui, että en saanut ihan niin lahjakkaasti ajatuksiani kirjoitettua niin, että tekstistä saisi selkeämmän käsityksen, mitä tarkoitan. Mutta välillä näin :)
      Ja näitä palautteita on tosi ihanaa kuulla aina, antaa lisää intoa kirjoittamiseen kummasti!

      Kiitos paljon ja pienelle pojalle terkut toimitetaan! :)

      Poista

COPYRIGHT

Heidin Nelivedot